Siitä alakaa olla pian vuosi aikaa kun mieheni haki olokkariimme kangaspuut. Tässä jälleen kerran todiste siitä, että kyllä se kuuntelee mun lätinöitä. Olen joskus sille haaveillu, että ois kait se makia kun sais kangaspuut, niillehän on tilaaki tossa meitin olkkarissa. Hänpä hommasi viime kesänä sitten tämmöiset vanhat kangaspuut synttärilahjaksi.
Nettilinjat kuumina etin jotain kokoamisohjetta tälle hökötykselle kun ei kait mulla polosella oo hajuakaan miten ne kasataan. Saatika miten ne toimii! Voe mahoton, mistä minä nyt senni tievon ja opin kaevan...
Puut saatiin kasaan ja ai ku ne näytti hyvälle. Ei ne uutuuttaan kiillä, aika on tehnyt tehtävänsä ja ahkera kutoja jälkensä jättänyt.
Hieman on ruostetta tullut koristamaan tukkien kampia ja rattaita vuosikymmenien aikana. Kolhua ja kulumaa puisissa osissa. Näkee, että kyllä näillä on matto jos toinenkin paukutettu aikanaan. Ne on upeat! Joskus vain istun niien ääressä ja ihailen.
Ripustin työvalon orrelle kun syksyllä virittelin puita työvalmiuteen. Niisiminen oli huomattavasti helpompaa valosassa ku pimmeessä.
Sain opettajan niinkin likeltä kuin naapurista. Valittelin tälle käsitöiden varmaankaikenosaajalle, että yritin pyrkiä opiston kudontakursseille, mutta ne oli täynnä. Hän totesi "Juu, ne paikat meni tunnissa. Hän on siellä."
No justiinsa. Mutta hänpä lupautui mielihyvin auttamaan. Hommasin langat ja hän kävi opistolla minulle loimen luomassa.
Yhdessä uusittiin puihin nyöritykset ja viritettiin puut latinkiin. Mies käväsi puusepän juttusilla teetättämässä lisää välittäjiä. Niitä oli mukana vain neljä.
Naapurini antoi lyhyen oppitunnin kutomisen alkuun pääsemiseksi ja vähän kuteitakin. Hänen terveytensä kun ei mattojen paukuttelua kestä ni ovat joutilaana. Hän kutoo sitten muuta kevyempää.
Nooh, ei sitä mattoa kovin pitkästi kerenny tulemaan kun ongelmana oli, että puut tykkäs lähteä seilailemaan jarruista huolimatta jotenka sukkien kuvonta sohvan nurkassa voitti sitte.
Talven puut sai olla aika rauhassa. Työtki alako niin eipä oikein virtanenkaa riittäny näihin perehtymiseen.
Sitten ukkeli tekasi tälle karkulaiselle pönkät ja pyöräytettiin puut toisinpäin jotta sai pönkättyä seinää vasten.
Kuvasta voi päätellä, että on emäntä tainnu touhottaa kans jotain puiden äärellä kun moisen sotkun on aikaan saanu.
Puut rupesi taas houkuttelemaan ja tilasin jopa opaskirjaset. "Kankaanrakentajan opas" ja "Kankaanrakentajan sidosoppi". Aika nousta satulaan.
Herra 3 vee oli kokeillu jo saksia yhteen (onneksi vain yhteen) loimilankaan ja se piti ensin sitoa jatkeen avulla. Mies kuori puista tarroja aikamoisen läjän. Pikkuihmiset oli koristellu puut mieleisekseen.
Puut oli vähän "epävireessä" ja olen silloin tällöin niitä koittanu säädellä... päin puita.
Pari päivää sitten konttasin ja makoilin muutaman tunnin puiden alla ja yritin perehtyä piuhotukseen, että menisi jakeluun mitä mistäki piuhasta tapahtuu jos sitä vähän säätää. Sidoin polkusten ja välittäjien piuhat lopulta uuelleen ja jännitti kovasti kokeilla joko viriö aukeaa kunnolla. No ei se ihan vieläkään ja sitten taas pientä tutkimista ja säätelyä. Lopulta näytti sen verran hyvälle, että eikun paukuttamaan ja minähän paukutin.
Kelloon vilkaiseminen latisti tunnelman kun piti lopettaa ja alkaa laittelemaan jälkikasvua sänkyihinsä kylelleen.
En varmaan ikinä opi kangaspuiden osien hassuja nimiä, mutta liekköpä niin justiinsa. Oppineilla kutojilla voipi nämä minun hommat ja työn jälki vähän silimiä kirvellä. Ehkäpä mä jonain päivänä opin kutomaan. No ainaki mä kuvon vaikken ossaakkaa. Jatkossahi.
